Ajatuksia opinnoista ja analyyttisen filosofian merkityksettömyydestä transvastaisuuden edessä

Koetan vihdoin saada kirjoitettua jotain julkaistavaa tänne, jotta kirjoitusblokki opintojen parissa sillä sulaisi. Luonnollisesti tälle tekstille ei siis ole varsinaista suunnitelmaa tai aihetta, koska näemmä kirjoitan parhaiten luonnostelematta. Opintojen kanssa menee harvinaisen hyvin, vaikka viimeinen viikko onkin ollut kovin tahmeaa. Mielenkiintoisesti olen löytänyt itselleni uudenlaista itsetuntoa, osaksi kiitos hyvän palautteen, joka alkaa näemmä vihdoin mennä läpi. Koen myös hahmottavani entistä paremmin akateemisen filosofian luonnetta.  Lisäksi näen entistä enemmän kuinka kokemus siitä-jota-aktivismiksi-kutsutaan on ollut eduksi ja kehittänyt tärkeää osaamista. Yleensä puhutaan opintojen soveltamisesta asiantuntijatehtävissä, mutta itse olen tainnut päätyä opiskelemaan filosofiaa muun kokemuksen seurauksena. Ongelmaksi ovat alkaneet kuitenkin muodostua ristiriitaiset tuntemukset siitä, tahdonko sittenkään käyttää aikaa tehdäkseni filosofiaa (trans)sukupuolisuudesta tai siihen liittyvistä ilmiöistä. Alan nimittäin olla hyvin väsynyt.

Muistan joskus kirjoittaneeni siitä, miten transsukupuolisuudesta kertominen on hyvin erilaista kohdeyleisöstä riippuen.  Maallikoille – eli valtaosalle cissukupuolisista – kirjoittaessa joudun opettamaan alkeita, ja usein parhaimmillaankin vain aihepiirin johdantoa. Henkilökohtaisuuden vuoksi siitä tulee nopeasti puuduttavaa. Erityisesti, kun osa ei ole kuulevinaan, ymmärryksestä puhumattakaan, ja vastakaikuna on vihaa ja kokemukseni kyseenalaistamista. Olen voinut huomattavasti paremmin, kun olen luopunut yrityksistä puhua maallikoille aiheesta. Erityisen vihamielisten yksilöiden kohdalla kantani on, että en pysty opettamaan heille, että muista ihmisistä tulisi välittää. Ainakaan vielä.
Samaa toistaen, näiden "maallikoiden" käymät keskustelut sukupuolesta ja transsukuolisuudesta ovat näkökulmastani tyhjää täynnä. Tulin tänään taas nähneeksi entisen kirjailijan, nykyisen vihantäyteisen tyhjäntoimittajan, J.K. Rowlingin jakamassa määritelmäänsä naiseudelle.  Silmiä pyöriteltyäni pohdin, käyttäysinkö aikaa kirjoittaen auki, miksi kyseinen määritelmä on epäkäytännöllinen, loogisesti toimimaton ja todellisuudesta irrallaan. Tulin johtopäätökseen: miksi vaivautua? Tulisinko vakuuttaneeksi ketään aiemmin Rowlingin kannalla ollutta? Tuskin, koska kyseinen positio ei ole rationaalisen päättelyn seurausta. Kyse ei alkuunkaan ole erimielisyydestä tällä tasolla. Tuhlaisin vain aikaani, lisäisin omaa pahoinvointiani ja omalta osaltani edistäisin Rowlingin relevanssia "keskustelun" osapuolena.

Tässä on keskeinen pulmani: mitä ideaa on tehdä filosofiaa aiheesta, jos ainoa mahdollinen johtopäätös on, että transvastaisuus ei ole järkeen perustuva positio? Ehkä pragmatistinen taipumukseni paistaa tässä läpi; merkittävin motivaationi filosofiassa on mahdollisuus tehdä sen kautta jotain hyvää. Joskus olin siinä harhaluulossa, että transvastaisuuden ja -vihan voisi voittaa järjellä ja argumentein. Tämän virheen tajuaminen on yllättävän huojentavaa. Jos kyse olisi järjen erheestä ja virheellisestä tiedosta, minua vastaan olisivat lähes kaikki. Mutta koska transvastaisuuden taustalla on ennen kaikkea luonnoton viha näiden ihmisten sydämmissä, on minulla toivoa useimpien ihmisten hyvyydessä. 

 

 

Kirjoitin tämän tekstin yhdeltä istumalta, enkä ole tehnyt sille lainkaan editointia jälkikäteen. Virheitä siis löytynee. Tahdoin saada itseni vihdoin julkaisemaan edes jotain, sekä  kuten alussa mainitsen, päihittää tyhjän paperin tuskan, joihin opiskeluhommat ovat törmänneet. Olkoon tämä, toivottavasti, alku aktiivisemmalla blogaamiselle.