Ajatuksia opinnoista ja analyyttisen filosofian merkityksettömyydestä transvastaisuuden edessä

Koetan vihdoin saada kirjoitettua jotain julkaistavaa tänne, jotta kirjoitusblokki opintojen parissa sillä sulaisi. Luonnollisesti tälle tekstille ei siis ole varsinaista suunnitelmaa tai aihetta, koska näemmä kirjoitan parhaiten luonnostelematta. Opintojen kanssa menee harvinaisen hyvin, vaikka viimeinen viikko onkin ollut kovin tahmeaa. Mielenkiintoisesti olen löytänyt itselleni uudenlaista itsetuntoa, osaksi kiitos hyvän palautteen, joka alkaa näemmä vihdoin mennä läpi. Koen myös hahmottavani entistä paremmin akateemisen filosofian luonnetta.  Lisäksi näen entistä enemmän kuinka kokemus siitä-jota-aktivismiksi-kutsutaan on ollut eduksi ja kehittänyt tärkeää osaamista. Yleensä puhutaan opintojen soveltamisesta asiantuntijatehtävissä, mutta itse olen tainnut päätyä opiskelemaan filosofiaa muun kokemuksen seurauksena. Ongelmaksi ovat alkaneet kuitenkin muodostua ristiriitaiset tuntemukset siitä, tahdonko sittenkään käyttää aikaa tehdäkseni filosofiaa (trans)sukupuolisuudesta tai siihen liittyvistä ilmiöistä. Alan nimittäin olla hyvin väsynyt.

Muistan joskus kirjoittaneeni siitä, miten transsukupuolisuudesta kertominen on hyvin erilaista kohdeyleisöstä riippuen.  Maallikoille – eli valtaosalle cissukupuolisista – kirjoittaessa joudun opettamaan alkeita, ja usein parhaimmillaankin vain aihepiirin johdantoa. Henkilökohtaisuuden vuoksi siitä tulee nopeasti puuduttavaa. Erityisesti, kun osa ei ole kuulevinaan, ymmärryksestä puhumattakaan, ja vastakaikuna on vihaa ja kokemukseni kyseenalaistamista. Olen voinut huomattavasti paremmin, kun olen luopunut yrityksistä puhua maallikoille aiheesta. Erityisen vihamielisten yksilöiden kohdalla kantani on, että en pysty opettamaan heille, että muista ihmisistä tulisi välittää. Ainakaan vielä.
Samaa toistaen, näiden "maallikoiden" käymät keskustelut sukupuolesta ja transsukuolisuudesta ovat näkökulmastani tyhjää täynnä. Tulin tänään taas nähneeksi entisen kirjailijan, nykyisen vihantäyteisen tyhjäntoimittajan, J.K. Rowlingin jakamassa määritelmäänsä naiseudelle.  Silmiä pyöriteltyäni pohdin, käyttäysinkö aikaa kirjoittaen auki, miksi kyseinen määritelmä on epäkäytännöllinen, loogisesti toimimaton ja todellisuudesta irrallaan. Tulin johtopäätökseen: miksi vaivautua? Tulisinko vakuuttaneeksi ketään aiemmin Rowlingin kannalla ollutta? Tuskin, koska kyseinen positio ei ole rationaalisen päättelyn seurausta. Kyse ei alkuunkaan ole erimielisyydestä tällä tasolla. Tuhlaisin vain aikaani, lisäisin omaa pahoinvointiani ja omalta osaltani edistäisin Rowlingin relevanssia "keskustelun" osapuolena.

Tässä on keskeinen pulmani: mitä ideaa on tehdä filosofiaa aiheesta, jos ainoa mahdollinen johtopäätös on, että transvastaisuus ei ole järkeen perustuva positio? Ehkä pragmatistinen taipumukseni paistaa tässä läpi; merkittävin motivaationi filosofiassa on mahdollisuus tehdä sen kautta jotain hyvää. Joskus olin siinä harhaluulossa, että transvastaisuuden ja -vihan voisi voittaa järjellä ja argumentein. Tämän virheen tajuaminen on yllättävän huojentavaa. Jos kyse olisi järjen erheestä ja virheellisestä tiedosta, minua vastaan olisivat lähes kaikki. Mutta koska transvastaisuuden taustalla on ennen kaikkea luonnoton viha näiden ihmisten sydämmissä, on minulla toivoa useimpien ihmisten hyvyydessä. 

 

Itsetuhoisuudesta, Vihaluennasta & Termeistä

Tämä teksti pyrkii olemaan vapaamuotoinen pohdinta sekä valitusvirsi kielen ja termistön puutteellisuudesta itsetuhoisesta käytöksestä puhuttaessa. Etukäteishuomautus, että aion huoletta todeta omia näkemyksiäni ilman, että erikseen tämän jälkeen niin totean tekeväni. Lisäksi tässä vaiheessa lienee jo ilmeistä, että tekstille on kokonaisuudessaan voimassa sisältövaroitus: puhetta itsetuhoisuudesta ja itsetuhoisesta toiminnasta.

Ensialkuun, sana "itsetuhoinen", englanniksi "self-destructive". Omasta mielestäni Ilmiön englanninkielinen muoto havainnollistaa paljon paremmin sen laajuuden. "Itsetuhoinen toiminta" on henkilöön itseensä kohdistuvaa tuhoisaa eli vahingollista toimintaa. Vaikka termissä itsessään tuhoisuus mainitaankin, pidän itse parempana määritelmänä sellaista, joka puhuu vahingollisesta tuhoisan sijaan. Tämä siksi, että "tuho" antaa ymmärtää toiminnalla olevan tietoinen päämäärä: henkilön itsensä tuhoaminen eli kuolema. Näin ei kuitenkaan ole. Vaikka itsetuhoinen toiminta määritelmällisesti on vahingollista yksilölle tavoilla, jotka lähes aina johtavat pitkittyneinä kuolemaan -- suoraan tai välillisesti --  ei tämä lopputulos läheskään aina ole yksilön toiminnan tietoinen tavoite tai motivaattori.

Koska useissa käsityksissä ja määritelmissä painottuu tällä tavoin kuolema itsetuhoisen käytöksen lopputuloksena, keskittyy keskustelu ja ehkäisy enimmäkseen itsetuhoisuuden muotoihin, jotka helpoimmin siihen johtavat. Itsemurhat ja niiden yritykset, sekä ei-kuolemaan johtavat fyysisen itsetuhoisuuden muodot. Näiden ehkäisy on tärkeää. Silti ei ole syytä kaventaa käsitystä ja keskustelua itsetuhoisuudesta vain tähän, kun se todellisuudessa on laaja-alainen mielenterveydellinen ilmiö.

Fyysiseen terveyteen ja siihen kohdistuvaan itsetuhoisuuteen keskittyessä unohtuu ihmisen kokonaishyvinvoinnin toinen, vähintäänkin yhtä tärkeä puoli: Henkinen terveys ja sen omatoiminen vahingoittaminen. Yksilö voi omalla toiminnallaan asettaa itsensä henkisesti vahingollisen toiminnan kohteeksi tai kuluttaa itselleen vihamielistä sisältöä ruokkien itseinhoa. Tämä puolestaan voi edistää masennusta, aiheuttaa ahdistusta, laukaista paniikkikohtauksia tai kannustaa fyysiseen itsetuhoiseen toimintaan.
( Haluaisin kirjoittaa kyseisestä ilmiöstä myös trauman näkökulmasta, mutta aion ensimmäisenä myöntää, ettei minulla ole tarpeeksi tietoa aiheesta, jotta kehtaisin edes mutuilla. )
Kuten otsikko antaa ilmi, minua kiinnostaa tässä kohdin puhua ennen kaikkea vihaluennasta.

Vihaluenta, hate-reading, on toinen termi, jonka määritelmää tahdon tässä laajentaa. Vihaluenta useimpien määritelmien mukaan on toimintaa, jossa yksilö lukee tekstejä, joista hän ei pidä, joita inhoaa, jopa vihaa. Määritelmistä poiketen väitän, että tätä lukemista ei motivoi tekstillä nauramisesta ja sen kritisoinnista saatu ilo. Vihaluenta voi olla vastenmielistä, se voi aiheuttaa henkistä tuskaa. Yksilön tästä huolimatta sitä harjoittaessa, käytös on kompulsiivista vihaluentaa. Tämän läheinen moderni sukulainen on termi doomscrolling (ilmeisesti nykyisin suomennettuna "tuomioselailu").

Vihaluenta ja doomscrolling eivät lähtökohtaisesti ole itsetuhoista toimintaa, ainakaan merkittävissä määrin, koska kuten useimmat määritelmät toteavat, se voi olla myös hupia, kun kohteena olevaa tekstiä on tarkoitus pilkata. Nämä kummatkin voivat kuitenkin olla itsetuhoisuuden muotoja mikäli toiminnasta aiheutuva henkinen tuska on merkittävää. Näin on erityisesti jos kohdeteksti sisältää yksilöön itseensä kohdistuvaa vihamielistä sisältöä. Koska tällainen vihamielinen sisältö kohdistuu usein marginalisoituihin vähemmistöihin, voi itsetuhoinen vihaluenta pahentaa myös vähemmistöstressiä.

Minua itseäni on vaivannut se, ettei tälle ilmiöille taida olla varsinaista nimeä, vaikka ainakin omassa sukupuolivähemmistökuplassani se on varsin yleinen. Tämän yhteisön sisällä ilmiötä on nimitetty termillä "digital self-harm" eli digitaalinen itsetuhoisuus/itsensä satuttaminen. Isoimpana ongelmana tässä termissä on kuitenkin, että viralliset tahot ja tutkimus viittaavat sillä aivan toisenlaiseen itsetuhoisuuden muotoon. "Auto-trolling" eli itsetrollaus on erityisesti nuorten parissa esiintyvä ilmiö, jossa yksilö niin sanotusti nettikiusaa itseään lähettämällä anonyymisti itselleen vihaviestejä. Hakutulokset termillä "digital self-harm" puhuvat nimenomaan itsetrollaus ilmiöstä, joten sen käyttö itsetuhoiseen vihaluentaan ei toimi. Määrite "digitaalinen" on myös mielestäni turha, koska vaikka nykyaikana vihaluenta tapahtuu ennen kaikkea internetin kautta, ei digitaalisuus ole ilmiötä määrittävä ominaisuus.

Lähdin kirjoittamaan tätä tekstiä yhtenä aikeenani valittaa kunnollisen termin puuttesta, joka tekee ilmiöstä keskustelemisen hankalaksi. Taisin kuitenkin samalla muodostaa sanoituksen ilmiölle, kompulsiivinen tai itsetuhoinen vihaluenta. Ei varmaankaan paras (varsinkaan kun englanniksi käännettynä "hate-reading" tuo pääasiassa artikkeleita lukemisen vihaamisesta...)  mutta sentään se antaa jonkin sanoituksen ilmiölle, jolle en ole nähnyt toimivaa kutsumaa sen ilmeisestä esiintyvyydestä huolimatta.

Kiitos, sain tyhjennettyä ajatukseni aiheesta. Kuten sanottu, minua kiinnostaisi pohtia tätä ilmiötä myös  trauman näkökulmasta, jos jossain vaiheessa saan aikaiseksi perehtyä aiheeseen riittävästi, että osaan sanoa siitä jotain koherenttia.